sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Ajatuksia tästä harjoituskaudesta



Tämä syksy on ollut henkisesti ja fyysisesti vaikeaa aikaa. Heinä-elokuun vaihteessa olin isosena Kuortaneen hiihdon ja suunnistuksen riparilla. Leiri loppui koulun alkua edeltävänä sunnuntaina. Muutin siis heti seuraavana päivänä leirin loppumisesta Vuokattiin.

Pelkästään jo se, että muutin asumaan pois tutusta kaupungista omaan asuntoon ilman muuta perhettä, oli rankkaa. Vielä raskaampaa muutosta minulle teki fyysiset vaivat. Kuortaneen leirillä tunsin jalassa pientä kipua, mutten ottanut sitä tarpeeksi vakavasti. Lähdin leiriläisten mukana reilun 20 kilometrin juoksulenkille kipuilevalla jalalla, joka ei todellakaan ollut hyvä päätös.
 
Edellisenä vuonna juuri samaan aikaan vuodesta olin kärsinyt ongelmista jalan kanssa. Penikkatautia, joka vei kaudesta pari kuukautta korvaavaan harjoitteluun, fysioterapiaan ja tiheisiin hierojakäynteihin. Ajattelimme siis vanhempieni ja valmentajani kanssa, että kyse oli varmaan samasta vaivasta kuin viime kaudella eli lihasperäisistä ongelmista.

Minulle on aina ollut erityisen vaikeaa jättää harjoituksia väliin, lyhentää niitä tai tehdä korvaavaa harjoitusta. Olen turhankin täydellisyyteen pyrkivä. Jos asetan jonkin tavoitteen, voin luvata, että teen kaikkeni sen toteuttamiseen. Tänä vuonna tavoitteenani oli saada ehjä harjoituskausi ja parantaa omaa kuntoa ja harjoittelutyyliä. Siispä kipuileva jalka ei todellakaan kuulunut suunnitelmiin.

Pitkän juoksulenkin jälkeisenä iltana nukkumaan mennessäni aloin miettimään sitä, mitä tavoitteet ovat. Miksi tavoitteet täytyy viimeiseen asti pyrkiä toteuttamaan? Oliko päivän lenkki tämän arvoinen? Minusta tuntui, että tavoitteistani oli tullut pakkomielle. Pakko juosta tämä lenkki, kun se ohjelmassa luki. Rakastan leirejä ja varsinkin pitkiä lenkkejä, jotka tietää kohottavan peruskuntoa samalla kun voi tutustua muihin ja jutella mukavia. Loppuleirillä ei sitten juostukaan..

Kotiuduttuani Vuokattiin menin heti seuraavana päivänä mukaan Habitan leirille. Leirillä jouduin korvaamaan juoksuharjoituksen rullahiihdolla ja sauvakävelyllä. Jalka kuitenkin oli kipeä juoksun jättämisestä huolimatta. Syyskuun alkuun mennessä olin käynyt lukuisia kertoja akatemian fysioterapeutilla kovissa hieronnoissa, puurtanut rullahiihtoa rullaradalla ja aloittanut fysioterapialiikkeet uudelleen.



Syyskuussa tuli Vuokatin Habitaryhmän leiri Syötteellä, jonne lähdimme minibusseilla täältä Vuokatista. Lähdin leirille todella hyvällä fiiliksellä. Pitkää vaellusta ihanissa maisemissa, paljon määrää ja hyvää seuraa. Olin juuri edellisenä viikonloppuna saanut tehdä ensimmäisen vaelluksen Vuokattiin muutettuani, joka oli antanut uuden motivaatioboostin harjoitteluun. Pitkät vaellukset ovat parhaita hyvässä maastossa ja nyt oli vielä tuttu porukka mukana leirillä!

Ensimmäinen harjoitus oli heti vaikea. Sykkeet olivat korkealla, rinnasta puristi, kaikki ei ollut kohdallaan ja tiesin sen itsekin. Minulla oli ollut erittäin vaikea alku muuton jälkeen ja Syötteellä uudessa paikassa kaikki tuli näkyviin. Tunteet nousivat pintaan ja juttelin leirin valmentajien kanssa ongelmistani. Tämän jälkeen olin vain onnellinen, että sain juosta ja jalka ei kipuillut.

Heti seuraavana päivänä lähdimme tekemään tehoja rullilla ja hiihto tuntui todella hyvältä. Myöhemmin koitti kauan odottamani pitkä yhdistelmätreeni, joka sekin sujui todella hyvin. Yli kaksi ja puoli tuntia juoksu-kävelyä ilman kipuja! Tästä eteen päin leiri ei enää mennytkään niin hyvin. Jalka tuli uudestaan kipeäksi ja jouduin taas jättämään juoksun ja kävelyn pois. Loppu leiri menikin rullilla. Leirin vaellukset jäi yhteen.

Siitä hetkestä tähän päivään olen tehnyt yhden kävely- ja yhden 15 minuutin juoksuharjoituksen. Mieli oli todella kovilla. Muut lähtivät tekemään vaellusta tai juoksemaan ja minä lähdin taas rullille. Syksyn kaikki testijuoksut jäivät väliin, joka harmitti. Kunnon puolesta kun tuntui niin hyvältä, jalka ei vain suostunut.

Tämän kaksi kuukautta sain kuitenkin pyöräillä, rullahiihtää, käydä salilla ja hiihtää putkessa. Muutama viikko sitten kävin fysioterapeutilla, joka hieroi kipeää kohtaa ja antoi sähköhoitoa. Tästä tuntui olevan apua, sillä viiltävää kipua jalassa ei enää tuntunut aamulla herätessä, kuten ennen. Viime viikolla kävin lääkärissä ja tämä antoi varalta lähetteen säären röntgenkuvauksiin. Tulosten saavuttua lääkärille hän soitti ja sain kuulla jalan tilanteesta. Pohjeluussa oli koko luun leveydeltä murtuma. Kuusi viikkoa lepoa jalalle ja hiihto, rullahiihto ja pyöräily pois. Pakko sanoa, että tunteet nousivat aika voimakkaasti pintaan. Olin kahdeksan viikkoa jo tehnyt korvaavaa harjoittelua ja nyt kuusi viikkoa lisää ja lajeina uinti, vetolaite sekä ylä- ja keskivartalon voima. Enhän minä osaa edes uida kunnolla!

Tuolla hetkellä meinasi usko omaan tekemiseen loppua. Neljä päivää myöhemmin Vuokattiin avattiin ensilumenlatu ja muut pääsivät hiihtämään. Tuntui pahalta ja harmitti. Päässä ja unissa pyöri vain se, kuinka paljon jäisin muista jälkeen tätä menoa. Ei täältä enää nousta. Kuitenkin valmentajat täällä ovat erittäin ammattitaitoisia ja kokeneita. He ovat muutaman murtuman kanssa kamppailevan urheilijan kanssa jo töitä tehneet ja nyt vuorossa olin minä. Sain valmentajilta hyviä ohjeita ja paljon kannustusta, jonka jälkeen mielikin kirkastui jo hieman. Sain kuitenkin uida ja kehittää heikkouttani eli voimatasoja. Kyllä tästä positiivisiakin puolia löytyi. Tämä syksy on kuitenkin vain lyhyt ajanjakso elämästäni.


Tällä hetkellä olen ollut sairaspotilaana flunssassa ja lämmössä viisi päivää. Vaikka nyt harmittaa tämä toimeettomuus, olen kuitenkin iloinen, että flunssa tuli nyt eikä sitten, kun saisin jalan puolesta harjoitella jo hiihtäen. Syyslomakin odottaa jo viikon päässä ja pääsen tuulettamaan pääkoppaa täältä Vuokatista, jossa ajatukset ovat aikalailla vain harjoitusten ympärillä. Pääsen näkemään ystäviä ja sukua, joita on ollut jo kova ikävä. Seuraavat viisi viikkoa menevät nopeaa ja pian sitä ollaan itsekin jo hiihtämässä kuten muutkin.

Tavoitteet ensi kaudelle ja harjoitteluun ovat muuttuneet ja oikeastaan ainut tavoitteeni tällä hetkellä on päästä hiihtämään kilpaa sydämeni kyllyydestä. Sitten, kun olen ensin parannellut itseni rauhassa ja huolellisesti. Enää ei kiirehditä vaan mennään jalan kunnon ehdoilla. Tämän syksyn jälkeen osaa arvostaa hetkiä, kun kaikki on kunnossa eikä korvaavaa harjoittelua enää tarvi. Täältä noustaan ja vahvempana kuin koskaan!

Ella





perjantai 14. lokakuuta 2016

Haaveet todeksi

Hei!


Olen nyt haaveillut blogin perustamisesta viitisen vuotta ja tällä viikolla tuli sellainen olo, että nyt vihdoin toteutan tämän pitkäaikaisen haaveen ja teen sen blogin! Syitä siihen, etten alottanut tänne kirjoittamista aikaisemmin on monia. En ikinä ole ajatellut, että elämäni olisi mitenkään erityistä tai sellaista mistä muut haluaisivat lukea. Jännitin myös sitä, kuinka usein sitä tulisi kirjoitettua. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että ei sen elämän tarvitsekaan olla mitenkään erityistä blogin perustamiseen.




Voisin kertoa tähän alkuun hieman itsestäni. Olen Ella Himanka ja olen kotoisin Kalajoelta. Perheeseeni kuuluu äiti, isä ja 11-vuotias pikkuveli. Olen 16-vuotias ja opiskelen Sotkamon lukiossa urheilulinjalla ensimmäistä vuotta. Olen pienestä asti tykännyt, että elämässä on paljon tekemistä. Olen harrastanut paljon ja iän myötä harrastukset ovat valikoituneet ja tällä hetkellä vain tärkein on jäljellä.

Olen harrastanut maastohiihtoa oikeastaan siitä asti, kun isä vei minut ensimmäistä kertaa ladulle 2-vuotiaana. Pienestä asti olen tuntenut vetoa urheilua ja itseni voittamista kohden. Tässä voi olla osallisena suuri kilpailuhenkisyyteni ja into olla parempi kuin ennen. Rakastan tunnetta, kun ladulla saa tehtyä parhaansa veren maku suussa ja räkä poskella. Tällä hetkellä ennätykset testeissä ja sijat kilpailuissa ovat vain kannustavia välietappeja matkalla tavoitteeseen.

Aloitin kovan harjoittelemisen tavoitteellisena urheilijana noin neljä vuotta sitten. Sain silloin henkilökohtaisen valmentajan, joka on auttanut ja kannustanut minua hurjasti matkalla huippua kohti. Tällä hetkellä olen tullut hiihdon kanssa siihen pisteeseen, että arki pyörii periaatteessa hiihdon ehdoilla suurimman osan vuodesta. Muutin siis elokuun alussa Vuokattiin ja aloitin samalla koulun Sotkamon urheilulukiossa. Olen lukiossa neljän vuoden suunnitelmalla ja etsin vielä paikkaani opiskelijana. Minulla ei ole vielä ajatusta, mikä olisi ammattini tulevaisuudessa, joten tällä hetkellä opiskelen pakollisia aineita ja yritän samalla miettiä, mikä aineista tuntuu itselle hyvältä ja miltä osa-alueelta alkaisin tulevaisuudessa lukemaan itselleni ammattia.







                                                       Kaksi alinta kuvaa: Helmi Joenväärä 3/2016


Urheilun ja etenkin hiihdon lisäksi tykkään ruuanlaitosta, leipomisesta ja musiikista. Olen soittanut pianoa ja laulanut kuorossa. Tänä päivänä olen ajanputteen vuoksi nuo harrastukset joutunut lopettamaan, mutta laulelen ja soitan pianoa aina kun se on mahdollista. Kuuntelen myös paljon musiikkia, joka on isona osana valmistautumistani mm. kisoihin ja ihan vain normipäiväänkin.

Tässäpä hieman itsestäni ja syistäni aloittaa tämä blogi. Tervetuloa mukaan elämääni tämän blogin kautta ja mukavaa viikonloppua teille!


Ella